siviilikaivostyöläisiä
Rahtilaiva Hel. Kuva J. Ukleevski
Ensimmäisellä vuosikymmenellä Suuren isänmaallisen sodan päättymisen jälkeen laivaston kehitys oli hyvin hidasta. Alukset olivat - valitettavasti - sotaa edeltäneen laivaston jäännöksiä, amerikkalaisten ylijäämiä, neuvostoviranomaisten armoa ja sitä, mitä satamissa löydettiin rannikkoalueen vapauttamisen jälkeen. Asepalvelusehdokkaita etsittiin myös siviilivaatteissa. Tätä rataa seurattiin mm. suurten asentajien rakentamista harkitessa, min.
Puolan meren rannikon puolustamisen hyväksytyissä edellytyksissä 40- ja 50-luvun vaihteessa päätettiin, että taktiikka perustuisi tykistö- ja miinaasemien luomiseen, ts. rannikon tykistöpattereiden miinakentät, joita tuli puolusti. Lisäksi rannoilla kolmen pataljoonan ja komppanian linnoitettuihin alueisiin haudatun amfibioprikaatin oli taisteltava odotettavissa olevia vihollisen maihinnousuja vastaan. Toisaalta Puola oli velvollinen puhdistamaan vastuualueensa vesialueen sodan aikana sijoitetuista miinoista, ja toisaalta sen täytyi ylläpitää tuon ajan olosuhteisiin nähden melko suurta miinanraivauslaivuetta, suunniteltaessa toimia sodan varalta, se etsi yksiköitä, joita tarvittaessa tarvitaan ja jotka pystyisivät toimittamaan suuren määrän uusia miinoja.
Etsitkö kykyjä
Vuosina 16-1946 laivastoon ilmestyi 1948 miinanraivaajia. Vuonna 1950 niistä jäi vain 12 miinantorjuntatehtäviin, joista 3 oli suurempia BIMS-tyyppisiä amerikkalaisia miinanraivaajia ja 9 Neuvostoliiton 253 litran miinanraivaajia. Varsinaisia kaivostyöläisiä ei puolestaan ollut, ja mahdollisuudet löytää heidät nopeasti olivat pienet. Totta, hävittäjä ORP Błyskawicalla oli miinanjäljet sekä ennen sotaa ja Neuvostoliitossa rakennettuja miinanraivaajia, ja jopa kaksi sukellusvenettä pystyi laskemaan miinoja, mutta laivaston univormuissa päättäjät eivät olleet sitä. noin.
Toinen pohdittava kysymys oli, tarvittiinko tämän luokan yksiköitä laivasto rauhan aikana vai vain sodan aikana. Yksikään 40- ja 50-luvuilla laadituista "P"-kauden kehittämissuunnitelmista ei sisältänyt kaivostyön toteuttamista. Samaan aikaan 50-luvun ensimmäisellä puoliskolla tällaisten alusten hallussapitoprojekteja harkittiin melko usein. Lisäksi telakoiden kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa oletettiin, että lopullisesti hyväksyttyjen telakoiden työt alkaisivat aikaisintaan vuonna 1954, mutta päätyivät yleensä teknisten piirustusten ja kuvausten valmisteluvaiheeseen.
Tämän luokan laivoja ei ollut mahdollista rakentaa tyhjästä, joten jouduin etsimään muuta ratkaisua. Helpoin tapa oli tietysti rakentaa uudelleen oikea kauppalaiva, kuten muut laivastot usein tekivät. Ehdokkaiden etsintä aloitettiin vuonna 1951, ja se oli laajempi kampanja, jonka tarkoituksena oli lyhentää useiden luokkien laivojen, esimerkiksi hydrografiikka- ja pelastusyksiköiden, kaasunpoistoasemien tai emolaivojen hankintapolkua. Tämän artikkelin sankarien tapauksessa on laskettu, että tarvitaan yksiköitä, joiden uppouma on yli 2500 tonnia ja jotka pystyvät kääntymään nopeasti noin 150-200 minuutissa kerrallaan. Kun kauppalaivaston laskenta oli valmis kesäkuussa 1951, ehdokkaita uuteen rooliin löytyi myös mahdollisen aseellisen konfliktin varalta. Kaivoskarsinoiden rakentamiseen soveltuvimmiksi valittiin alukset Oksywie, joiden arvioitu kapasiteetti on 150-200 minuuttia, Hel ja Puck (200-250 minuuttia kumpikin) ja Lublin (300-400 minuuttia).
Valmistettu lista oli alku pohtimaan kaivostyöläisten tarvetta. Kysymys oli vain "Z":n aikana vai myös rauhan aikana? Vastaus tähän kysymykseen ei ole ilmeinen, vaikka myöhemmät organisatoriset toimenpiteet eivät merkinneet tämän luokan alusten pysyvää omistusta. Yllä olevaa luetteloa laivoista kesäkuulta 1951 ei ole unohdettu. Hän aloitti keskustelun tiettyjen laivojen, proomujen ja apuliikenteen mahdollisesta takavarikosta merivoimien tarpeisiin.
