AC-130J Ghost Rider
Yhdysvaltain ilmavoimilla on tällä hetkellä 13 toiminnassa olevaa AC-130J Block 20/20+ -lentokonetta, jotka otetaan käyttöön ensi vuonna ensimmäistä kertaa.
Tämän vuoden maaliskuun puoliväli toi uutta tietoa Lockheed Martinin AC-130J Ghostrider tulitukilentokoneiden kehityksestä, jotka muodostavat uuden sukupolven tämän luokan ajoneuvoja amerikkalaisessa taisteluilmailussa. Sen ensimmäiset versiot eivät olleet suosittuja käyttäjien keskuudessa. Tästä syystä aloitettiin työ Block 30 -muunnelman parissa, jonka ensimmäinen kopio lähetettiin maaliskuussa 4. Special Operations Squadronille, joka sijaitsi Hurlbert Fieldissä Floridassa.
Ensimmäiset Lockheed C-130 Hercules -kuljetuskoneeseen perustuvat sota-alukset rakennettiin vuonna 1967, kun Yhdysvaltain joukot osallistuivat taisteluihin Vietnamissa. Tuolloin 18 C-130A:ta muutettiin tiiviiksi palotukilentokoneeksi, nimettiin uudelleen AC-130A:ksi ja päätti uransa vuonna 1991. Perussuunnittelun kehittäminen johti siihen, että vuonna 1970 aloitettiin sen toisen sukupolven työ S-130E-pohjalla. . Hyötykuorman lisäystä käytettiin raskaampien tykistöaseiden, mukaan lukien M105 102 mm haupitsi, sijoittamiseen. Yhteensä 130 lentokonetta rakennettiin uudelleen AC-11E-variantiksi, ja 70-luvun jälkipuoliskolla ne muutettiin AC-130N-versioksi. Ero johtui tehokkaampien T56-A-15-moottoreiden käytöstä, joiden teho oli 3315 kW / 4508 hv. Seuraavina vuosina koneiden kykyjä lisättiin jälleen, tällä kertaa mahdollisen tankkausmahdollisuuden ansiosta lennon aikana kiinteän linkin avulla, ja myös elektronisia laitteita päivitettiin. Ajan myötä sotalaivoille ilmestyi uusia palonhallintatietokoneita, optis-elektroninen havainto- ja tähtäyspää, satelliittinavigointijärjestelmä, uudet viestintävälineet, elektroninen sodankäynti ja itsepuolustus. AC-130H osallistui aktiivisesti vihollisuuksiin eri puolilla maapalloa. Heidät kastettiin Vietnamin yli, ja myöhemmin heidän taistelureittiensä sisältyivät muun muassa Persianlahden ja Irakin sodat, Balkanin konflikti, taistelut Liberiassa ja Somaliassa ja lopulta Afganistanin sota. Palvelun aikana katosi kolme ajoneuvoa, ja jäljellä olevien vetäminen taisteluvoimasta aloitettiin vuonna 2014.
Ensimmäinen AC-130J Block 30 Yhdysvaltain ilmavoimien siirron jälkeen odottaa noin vuoden käyttötestejä, joiden pitäisi osoittaa ominaisuuksien ja luotettavuuden parannusta vanhempiin versioihin verrattuna.
Tie AC-130J:lle
80-luvun jälkipuoliskolla amerikkalaiset alkoivat korvata vanhoja sotalaivoja uusilla. Ensin poistettiin AC-130A, sitten AC-130U. Nämä ovat S-130N-kuljetusajoneuvoista uusittuja ajoneuvoja, joiden toimitukset alkoivat vuonna 1990. AC-130N:ään verrattuna niiden elektroniikkalaitteita on päivitetty. Kaksi havaintopistettä lisättiin ja keraamiset panssarit asennettiin rakenteen tärkeimpiin paikkoihin. Osana lisääntynyttä itsepuolustuskykyä jokainen lentokone sai lisääntyneen määrän AN / ALE-47 näkyvän kohteen laukaisulaitteita (joissa oli 300 dipolia tutka-asemien häiritsemiseksi ja 180 soihduttamalla infrapuna-ohjuksen päät), jotka olivat vuorovaikutuksessa AN-suunnan kanssa. infrapunahäiriöjärjestelmä / AAQ-24 DIRCM (Directional Infrared Countermeasure) ja ilmatorjuntaohjusvaroituslaitteet AN / AAR-44 (myöhemmin AN / AAR-47). Lisäksi asennettiin AN / ALQ-172 ja AN / ALQ-196 elektroniset sodankäyntijärjestelmät häiriöiden luomiseksi ja AN / AAQ-117 valvontapää. Vakioaseistus sisälsi 25 mm:n General Dynamics GAU-12/U Equalizer -propulsiotykin (korvaa AC-20H:sta poistetun 61 mm:n M130 Vulcan -parin), 40 mm:n Bofors L/60 -tykin ja 105 mm:n M102-tykin. haupitsi. Palonhallinnan suoritti AN / AAQ-117 optoelektroninen pää ja AN / APQ-180 tutka-asema. Lentokoneet otettiin käyttöön 90-luvun alkupuoliskolla, niiden taistelutoiminta alkoi kansainvälisten joukkojen tuella Balkanilla ja osallistui sitten vihollisuuksiin Irakissa ja Afganistanissa.
Taistelut Afganistanissa ja Irakissa jo 130-luvulla johtivat toisen version luomiseen Hercules-iskulinjasta. Tämä tarve johtui toisaalta teknisestä kehityksestä ja toisaalta vanhojen muutosten kiihtyneestä kulumisesta vihollisuuksien aikana sekä operatiivisista tarpeista. Tämän seurauksena USMC ja USAF ostivat modulaariset tulitukipaketit KC-130J Herculesille (Harvest Hawk -ohjelma) ja MC-130W Dragon Spearille (Precision Strike Package -ohjelma) - jälkimmäinen nimettiin myöhemmin uudelleen AC-30W Stinger II:ksi. Molemmat mahdollistivat maajoukkojen tukemiseen käytettävien kuljetusajoneuvojen nopean varustamisen ohjatuilla ilma-maa-ohjuksilla ja 23 mm GAU-44/A-tykillä (Mk105 Bushmaster II -propulsioyksikön ilmaversio) ja 102 mm M130 haupitsit (AC-130W). Samalla käyttökokemus osoittautui niin hedelmälliseksi, että siitä tuli perusta tämän artikkelin sankarien eli ts. AC-XNUMXJ Ghostriderin myöhemmät versiot.
Tuotteet AC-130J Ghost Rider
AC-130J Ghostrider-ohjelma on tulosta yhdysvaltalaisten lentokoneiden operatiivisista tarpeista ja sukupolvenvaihdoksesta. Uusia koneita tarvittiin korvaamaan kuluneet AC-130N ja AC-130U lentokoneet sekä ylläpitämään KS-130J ja AC-130W potentiaalia. Alusta alkaen kustannusten aleneminen (ja niin suuri, noin 120 miljoonaa dollaria kopiota kohden vuoden 2013 tietojen mukaan) oletettiin johtuen MC-130J Commando II -version käytöstä peruskoneena. Tämän seurauksena lentokoneessa oli tehtaalla vahvistettu runkorakenne ja se sai välittömästi lisälaitteita (mukaan lukien optis-elektroniset havainto- ja ohjauspäät). Prototyypin toimitti valmistaja ja se rakennettiin uudelleen Eglinin ilmavoimien tukikohdassa Floridassa. Muita ajoneuvoja muunnetaan Lockheed Martinin Crestview-tehtaalla samassa kunnossa. AC-130J-prototyypin viimeistely kesti vuoden, ja sarjaasennuksissa tämän ajanjakson oletetaan rajoittuvan yhdeksään kuukauteen.
