British Expeditionary Force Ranskassa vuonna 1940.
Panssarintorjunta-ase ampui yhden brittiläisen retkikunnan harjoituksen aikana ennen Saksan hyökkäystä toukokuussa 1940.
Iso-Britannia ja Ranska odottivat toisen maailmansodan sotilaallisten operaatioiden olevan samanlaisia kuin vuosina 1914–1918. Ennustettiin, että ensimmäisessä vaiheessa käydään hautaussota, ja myöhemmin liittolaiset pystyvät käynnistämään menetelmällisen hyökkäyksen, joka kestää useita kuukausia. Näin tehdessään heidän oli kohdattava nopeita ohjaustoimenpiteitä. Yksi ensimmäisistä uhreista oli brittiläinen retkikunta, joka "puristui" mantereelta kolmen viikon taistelun jälkeen.
British Expeditionary Force (BEF) perustettiin 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökkäyksen jälkeen Puolaan, mutta se ei syntynyt tyhjästä. Italian hyökkäys Etiopiaan, Wehrmachtin nousu ja Saksan Reininmaan uudelleenmilitarisointi teki selväksi, että Versaillesin määräys oli päättynyt. Saksan militarismi elpyi nopeasti, ja Ranskan ja Ison-Britannian lähentyminen oli väistämätöntä. 15.-16. huhtikuuta 1936 molempien valtojen esikuntien edustajat keskustelivat Lontoossa. Tässä pieni poikkeama.
Tuolloin ranskalainen armeijan kenraalimajuri ja Britannian keisarillinen kenraali esikunta toimivat yksinomaan maajoukkojen ylipäällikkönä. Laivastoilla oli oma päämaja, État-major de la Marine Ranskassa ja Admiralty Naval Staff, lisäksi Isossa-Britanniassa ne olivat muiden ministeriöiden, sotaviraston ja amiraliteetin alaisia (Ranskassa oli yksi, Ministre de la Défense Nationale et de la Guerre, eli maanpuolustus ja sota). Molemmilla mailla oli itsenäinen ilmavoimien esikunta, Ranskassa État-Major de l'Armée de l'Air ja Isossa-Britanniassa ilmavoimien esikunta (ilmaministeriön alaisuudessa). On syytä tietää, että kaikkien asevoimien kärjessä ei ollut konsolidoitua esikuntaa. Maavoimien päämaja oli kuitenkin tärkein tässä tapauksessa, eli mantereen operaatioiden kannalta.
Brittiläiset sotilaat ranskalaisella 1934 mm Hotchkiss mle 25 panssarintorjuntatykillä, jota käyttivät pääasiassa prikaatin panssarintorjuntayhtiöt.
Sopimusten seurauksena syntyi sopimus, jonka mukaan Iso-Britannian oli sodan sattuessa Saksan kanssa lähetettävä maaosastonsa ja tukilentokoneensa Ranskaan. Maaosaston oli määrä olla ranskalaisen maajounnon operatiivisen valvonnan alaisuudessa, kun taas brittiosaston komentajalla oli riita-asioissa ääritapauksissa oikeus valittaa ranskalaisen komentajansa päätöksestä Ison-Britannian hallitukselle. Ilmaosaston oli määrä toimia brittiläisen joukon komennon puolesta, toiminnallisesti sen alaisuudessa, vaikka ilmakomponentin komentajalla oli oikeus vedota ilmapäämajaan brittiläisen maakomentajan Ranskassa operatiivisista päätöksistä. Toisaalta se ei ollut ranskalaisen Armée de l'Airin hallinnassa. Toukokuussa 1936 allekirjoitetut asiakirjat vaihdettiin Britannian Pariisin-suurlähetystön kautta.
Merillä ja valtamerillä tapahtuvan toiminnan osalta kaksi laivaston esikuntaa sopivat myöhemmin, että Pohjanmeri, Atlantin valtameri ja itäinen Välimeri siirrettäisiin kuninkaalliselle laivastolle ja Biskajanlahti ja Länsi-Välimeri kansallisille merijalkaväelle. Siitä hetkestä lähtien, kun tämä sopimus saavutettiin, armeijat alkoivat vaihtaa tiettyjä puolustustietoja keskenään. Esimerkiksi brittiläinen puolustusavustaja eversti Frederick G. Beaumont-Nesbitt oli ensimmäinen ulkomaalainen, jolle esiteltiin Maginot-linjan linnoituksia. Yksityiskohtia suojelusuunnitelmista ei kuitenkaan julkistettu. Jo silloin ranskalaiset olivat kuitenkin yleensä tarpeeksi vahvoja torjumaan mahdollisen saksalaisen hyökkäyksen, ja brittien oli tuettava Belgian puolustusponnisteluja alueellaan, jolloin taistelut Ranskassa jäivät yksin ranskalaisille. Se, että Saksa hyökkäsi Belgian kautta, kuten ensimmäisessä maailmansodassa, pidettiin itsestäänselvyytenä.
Vuonna 1937 Britannian sotaministeri Lesley Hore-Belisha vieraili myös Maginot-linjalla. Samana vuonna aloitettiin Saksaa koskevien tiedustelutietojen vaihto Ranskan ja Ison-Britannian sotilasesikunnan välillä. Kun huhtikuussa 1938 sihteeri Hore-Belisha vieraili Ranskassa toisen kerran tapaamisessa kenraali Maurice Gamelinin kanssa, hän kuuli, että brittien pitäisi lähettää mekaaninen divisioona auttamaan Belgiaa, jolla ei ollut omia panssaroituja joukkoja.
Lukuun ottamatta poliittisia yhteissodanjulistuksia Saksan kanssa, huolellinen sotilaallinen suunnittelu aloitettiin vasta vuonna 1938 Münchenin kriisin seurauksena. Kriisin aikana kenraali Gamelin tuli Lontooseen raportoimaan, että Ranska suunnittelee hyökkäystoimia Saksaa vastaan Tšekkoslovakian hyökkäyksen varalta Tšekkoslovakian puolustukseen kohdistuvan rasituksen keventämiseksi. Talvella joukkojen oli määrä vetäytyä Maginot-linjan taakse, ja keväällä ne lähtivät hyökkäykseen Italiaa vastaan, jos se saapuisi Saksan puolelle. Gamelin pyysi Isoa-Britanniaa tukemaan näitä toimia yksin. Tämä ehdotus yllätti britit, jotka tähän asti uskoivat, että Saksan hyökkäyksen sattuessa Ranska sulkeutuisi linnoitusten taakse eikä ryhtyisi hyökkäystoimiin. Kuten tiedätte, sotaa Tšekkoslovakian puolustamiseksi ei kuitenkaan käyty, eikä tätä suunnitelmaa toteutettu. Tilanne muuttui kuitenkin niin vakavaksi, että päätettiin, että oli aika aloittaa tarkempi suunnittelu ja valmistelu.
Vuoden 1938 lopulla aloitettiin sotaviraston suunnittelujohtajan kenraalimajurin johdolla neuvottelut brittijoukkojen koosta ja kokoonpanosta. Leonard A. Howes. Mielenkiintoista on, että ajatuksella joukkojen lähettämisestä Ranskaan oli Isossa-Britanniassa monia vastustajia, ja siksi mantereelle lähetettävien yksiköiden valinta oli vaikeaa. Tammikuussa 1939 henkilöstöneuvottelut jatkuivat, tällä kertaa yksityiskohtien keskustelu oli jo alkanut. Britannian hallitus hyväksyi 22. helmikuuta suunnitelman viiden säännöllisen divisioonan, liikkuvan divisioonan (panssaridivisioonan) ja neljän alueellisen divisioonan lähettämisestä Ranskaan. Myöhemmin, koska panssarivaunudivisioona ei ollut vielä valmis toimintaan, se korvattiin 1. aluedivisioonalla, ja itse 10. DPAN aloitti purkamisen Ranskassa aktiivisen toiminnan alkamisen jälkeen 1940. toukokuuta XNUMX.
Vasta vuoden 1939 alussa ranskalaiset kertoivat virallisesti Britannialle, mitkä ovat heidän erityiset suunnitelmansa puolustautua Saksaa vastaan ja kuinka he näkivät brittien roolin näissä suunnitelmissa. Myöhemmät henkilöstöneuvottelut ja -sopimukset käytiin 29. maaliskuuta - 5. huhtikuuta, huhti-toukokuun vaihteessa ja lopulta 28. elokuuta - 31. elokuuta 1939. Sen jälkeen sovittiin, kuinka ja mille alueelle British Expeditionary Force saapuu. Isossa-Britanniassa on satamat St. Nazairesta Le Havreen.
Ison-Britannian asevoimat sotien välisenä aikana olivat täysin ammattimaisia, ja yksityiset olivat vapaaehtoisia. Kuitenkin 26. toukokuuta 1939 Britannian parlamentti hyväksyi sotaministeri Hore-Belishin pyynnöstä National Training Act -lain, jonka mukaan 20-21-vuotiaat miehet voitiin kutsua kuuden kuukauden sotilaskoulutukseen. Sitten he siirtyivät aktiiviseen reserviin. Tämä johtui suunnitelmista lisätä maajoukkoja 6 divisioonaan, joista suurin osa oli aluedivisioonaa, ts. koostumaan reserviläisistä ja sodanaikaisista vapaaehtoisista, muodostettu sotilaallisen mobilisoinnin varalta. Tämän ansiosta oli mahdollista aloittaa koulutettujen uusien kouluttaminen sota-aikaan.
Ensimmäiset hakijat eivät olleet vielä suorittaneet koulutustaan, kun 3. syyskuuta 1939, Britannian sotaan astuttua, parlamentti hyväksyi National Service (Armed Forces) Act 1939 -lain, joka teki asepalveluksesta pakollisen kaikille 18–41-vuotiaille miehille. jotka olivat Ison-Britannian ja riippuvuusalueiden asukkaita. Siitä huolimatta Britannian onnistuneet sijoittaa mantereelle joukot olivat suhteellisen pieniä verrattuna Ranskan joukkoihin. Aluksi neljä divisioonaa siirrettiin Ranskaan, sitten kuusi lisää lisättiin toukokuuhun 1940 mennessä. Lisäksi Isossa-Britanniassa oli sodan alkaessa avattu kuusi uutta ammustehdasta.
